10 years ago today I had packed my life in Finland into two suitcases and I was headed to fulfill my life long dream to play college basketball in the US… Wow… Time flies! So much has happened since. There is no blog post long enough, that could explain how grateful I am of all the experiences and friendships I have made during my time in the US. When I ten years ago thought that I was meant to play basketball and be as good as I can in it, I now know that basketball was meant to change my life in a different way. I have always been a firm believer that everything happens for a reason and now looking back to my senior year of college I can not help but smile. God had a plan for me and it was not what I had expected. I was at the peak of my college career, the season had just started, and I felt invincible… And then it happened… I got a season ending injury. It felt like life had just slapped me in my face and kicked me in my bottom.
It wasn’t until a year later when I was playing my now second senior year and I met my husband, that I realized how big of a blessing this injury really was.
Now I’m walking through the airport holding my little girls arm, on my way back to California, to my home, to my amazing husband and big adorable dog, I feel overwhelmed of how lucky I am. This was never my plan. I did not come to the US to find a husband or to live permanently, but somehow all this just happened and I’m glad it did.
Nevertheless, it breaks my heart to yet again leave Finland and leave behind my family and friends. I’ll miss you all so much. Who knew ten years ago that my round trip tickets would no longer have Finland on the return side.
Tarkalleen kymmenen vuotta sitten lähdin kahden matkalaukun kanssa ensimmäistä kertaa Kaliforniaan tarkoituksena pelata yliopistokoripalloa neljä vuotta. Tämä oli ollut unelmani pikkutytöstä lähtien. Ihan uskomatonta että siitä on nyt kulunut 10 vuotta! Niin paljon on kyllä ehtinyt tapahtua, enkä millään saa kaikkea sitä edes tiivistettynä tähän kirjoitukseen. Niin monia unohtumattomia kokemuksia ja ihania uusia ystävyyksiä. Kun kymmenen vuotta sitten ajattelin, että elämän tarkoitukseni on pelata koripalloa ja olla siinä niin hyvä kuin mahdollista, niin nyt tiedän että koripallo olikin vain silta tulevaan. Olen aina uskonut siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja nyt kun mietin viimeistä kauttani (tai sitä jonka piti olla viimeinen kauteni) Saint Mary’sissa en voi kuin hymyillä. Yläkerran herralla taisi olla mulle ihan toisenlaiset suunnitelmat mitä olin itse miettinyt. Pelasin parasta koristani ja tunsin olevani aivan pysäyttämätön, kun se tapahtui – sain kauden päättävän loukkaantumisen. Alkushokin haihduttua mieli teki tehdä kuukausia kestävät itkupotkuraivarit. En voinut ymmärtää miksi tämä tapahtui.
Vuotta myöhemmin kuin pelasin nyt uudelleen viimeistä kauttani yliopistossa ja tapasin mieheni ymmärsin vihdoin miksi tämä kaikki oli tapahtunut. Ilman tätä loukkaantumista en olisi niin onnellinen kuin nyt olen.
Nyt kun kävelen lentokentän halki käsikädessä pikku tyttöni kanssa matkalla takaisin kotiimme Kaliforniaan, ihanan mieheni ja söpön jättimäisen koirani luokse, olen ihan pakahtua onnesta. Miten mulle kävikään näin onnellisesti. En tullut Amerikkaan jäädäkseni tai löytääkseni miestä, mutta näin siinä nyt silti kävi… Ja hyvä että kävi.
Siitä huolimatta jäähyväiset ystäville ja perheelle ovat aina yhtä hankalat täältä Suomesta lähtiessä. Olette kaikki niin ihania ja mulla tulee teitä taas kova ikävä. Ihan hassua, että paluulippu onkin nyt Los Angelesiin eikä Helsinkiin. Enpä olisi voinut tätä kymmenen vuotta sitten ennustaa.
maijainoc 