10 years ago / kymmenen vuotta sitten

10 years ago today I had packed my life in Finland into two suitcases and I was headed to fulfill my life long dream to play college basketball in the US… Wow… Time flies! So much has happened since. There is no blog post long enough, that could explain how grateful I am of all the experiences and friendships I have made during my time in the US. When I ten years ago thought that I was meant to play basketball and be as good as I can in it, I now know that basketball was meant to change my life in a different way. I have always been a firm believer that everything happens for a reason and now looking back to my senior year of college I can not help but smile. God had a plan for me and it was not what I had expected. I was at the peak of my college career, the season had just started, and I felt invincible… And then it happened… I got a season ending injury. It felt like life had just slapped me in my face and kicked me in my bottom.

It wasn’t until a year later when I was playing my now second senior year and I met my husband, that I realized how big of a blessing this injury really was.

Now I’m walking through the airport holding my little girls arm, on my way back to California, to my home, to my amazing husband and big adorable dog, I feel overwhelmed of how lucky I am. This was never my plan. I did not come to the US to find a husband or to live permanently, but somehow all this just happened and I’m glad it did.

Nevertheless, it breaks my heart to yet again leave Finland and leave behind my family and friends. I’ll miss you all so much. Who knew ten years ago that my round trip tickets would no longer have Finland on the return side.

Tarkalleen kymmenen vuotta sitten lähdin kahden matkalaukun kanssa ensimmäistä kertaa Kaliforniaan tarkoituksena pelata yliopistokoripalloa neljä vuotta. Tämä oli ollut unelmani pikkutytöstä lähtien. Ihan uskomatonta että siitä on nyt kulunut 10 vuotta! Niin paljon on kyllä ehtinyt tapahtua, enkä millään saa kaikkea sitä edes tiivistettynä tähän kirjoitukseen. Niin monia unohtumattomia kokemuksia ja ihania uusia ystävyyksiä. Kun kymmenen vuotta sitten ajattelin, että elämän tarkoitukseni on pelata koripalloa ja olla siinä niin hyvä kuin mahdollista, niin nyt tiedän että koripallo olikin vain silta tulevaan. Olen aina uskonut siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja nyt kun mietin viimeistä kauttani (tai sitä jonka piti olla viimeinen kauteni) Saint Mary’sissa en voi kuin hymyillä. Yläkerran herralla taisi olla mulle ihan toisenlaiset suunnitelmat mitä olin itse miettinyt. Pelasin parasta koristani ja tunsin olevani aivan pysäyttämätön, kun se tapahtui – sain kauden päättävän loukkaantumisen. Alkushokin haihduttua mieli teki tehdä kuukausia kestävät itkupotkuraivarit. En voinut ymmärtää miksi tämä tapahtui.

Vuotta myöhemmin kuin pelasin nyt uudelleen viimeistä kauttani yliopistossa ja tapasin mieheni ymmärsin vihdoin miksi tämä kaikki oli tapahtunut. Ilman tätä loukkaantumista en olisi niin onnellinen kuin nyt olen.

Nyt kun kävelen lentokentän halki käsikädessä pikku tyttöni kanssa matkalla takaisin kotiimme Kaliforniaan, ihanan mieheni ja söpön jättimäisen koirani luokse, olen ihan pakahtua onnesta. Miten mulle kävikään näin onnellisesti. En tullut Amerikkaan jäädäkseni tai löytääkseni miestä, mutta näin siinä nyt silti kävi… Ja hyvä että kävi.

Siitä huolimatta jäähyväiset ystäville ja perheelle ovat aina yhtä hankalat täältä Suomesta lähtiessä. Olette kaikki niin ihania ja mulla tulee teitä taas kova ikävä. Ihan hassua, että paluulippu onkin nyt Los Angelesiin eikä Helsinkiin. Enpä olisi voinut tätä kymmenen vuotta sitten ennustaa.

Viimeisiä hetkiä ilman vauvaa

Joulukuu pyörähti käyntiin täällä kivoissa tunnelmissa. Oltiin joulukuun ensimmäisenä päivänä katsomassa LA Galaxyn peli Houston Dynamoa vastaan. Peli oli siis MLS liigan finaali ja samalla David Beckhamin viimeinen täällä. LA Galaxy voitti täyden stadiumin edessä 3-1.

Beckham

Pelin jälkeen suuntasimme auton kohti Sherman Oaksia, jossa juhlittiin Suomen 95-vuotis itsenäisyyspäivää paikallisten Suomalaisten kanssa. Paikalla oli noin 100 henkeä ja pääesiintyjänä Pepe Willberg. Oli hauska nähdä uusia ja vanhoja tuttuja.

Pepe Willberg

Olemme saaneet talon nyt hyvin joulukuntoon. Jouluvalot on ulkona ja kuusi koristeltu sisällä. Pakko sanoa, että oli hieman outo olo laittaa jouluvaloja ulkona pelkässä T-paidassa. Ilmat ovat kyllä viime aikoina kylmentyneet, mutta välillä keskellä päivää lämpötila saattaa nousta yli 20C.

Meillä on nyt 5 päivää laskettuun aikaan ja suurin osa asioista tehtävä-listallani on nyt tehty. Jouluruokia en ole vielä saanut aikaiseksi. Minun piti tehdä niitä pakkaseen, mutta en vielä ainakaan ole tehnyt. Kävin Ikeassa hakemassa glögiä ja piparitaikinaa. Sairaalalaukku on pakattu ja auton turvaistuin on paikallaan odottamassa matkustajaa.

Meillä on mun high school joukkueen kanssa kausi täydessä vauhdissa. Musta on ollut ihan kiva, että mulla on jotain tekemistä joka päivä, eikä kaikki aika mene ihmettelemiseen, koska tämä lapsi syntyy. Ei se ihan yhtä kivaa ole kun koripallon pelaaminen, mutta kivaa olla kumminkin lajin kanssa jollain tavalla tekemisissä. Tämä 39 viikkoa iso maha on kyllä välillä vähän tiellä kun yritän näyttää esimerkkiä…hahhaaha. No ehkä mä kohta pääsen tästä eroon, ja saan sen kauan odotetun vauvan!

Kellan kyseli multa tänään jännittääkö mua itse synnytys. Enhän mä ole ajatellut koko asiaa! Olen vaan ajatellut, että käsittelen asian sitten kun se on kohdallani, ja nyt kun se lähestyy niin pakko sanoa, että kyllä minua vähän pelottaa. Kai siitä sitten selviää, kun kaikki muutkin äidit on selvinnyt, mutta olisihan se kiva jos se voisi tapahtua kivutta. No raportoin sitten myöhemmin oliko se mitään sellaista mitä oletin.

Tassa meidan suomi-koulun joulujuhlan pipari. Mistakohan tallaisia pipari muotteja saa?

Odottamista, stressaamista ja uusi työ

Maalarit tyossaan

Nyt on lasten huone maalattu ja pinnasänky ja vaihtopöytä saapuivat viime viikolla. Vielä pitäisi päättää mihin kaikki laitetaan ja mitä muuta tässä vielä tarvitaan. Maalari sai muuten olla onnellinen, että Kellan sattui olemaan kotona kun työ oli tehty ja oli aika maksaa. Enhän minä olisi tiennyt, että tällaisestakin työstä pitää jättää tippiä. Ravintolassa ja kynsihoitolassa olen siihen tottunut, mutta aina välillä tämä tippi-kulttuuri vielä yllättää mut. Musta tuntuu muutenkin siltä, että Kellan on aina antamassa vähän enemmän tippiä kun minä. En tiedä sopeudunko ikinä tähän tippikulttuuriin täysin.

Maalauksen lopputulos ja pinnasanky

Tuntuu, että elämä alkaa pyörimään lapsen ympärillä jo nyt vaikka syntymään on vielä ainakin kaksi kuukautta. Saatiin se synnytysvalmennuskurssikin jo käytyä. Parin viikon päästä mennään opettelemaan lasten hoidon alkeita ja sitten ajattelin vielä ilmoittautua imetyksen ja lasten hengenpelastuksen alkeet kurssille. Kellan suunnitteli myös menevänsä “daddy boot camp”- kurssille. Tarjontaan näistä kursseista tuntuu siis löytyvän, ja en alun perin ollut suunnitellut meneväni kun näille kahdelle ensiksi mainitsemalleni, mutta muiden tulevien äitien kanssa juteltuani totesin, että ehkä se on ihan hyvä käydä useampi. Lisäksi olen lukenut täällä ”What to Expect When You Are Expecting” –kirjaa, ja Haukilahden neuvolasta saamia vihkosia (kiitos siskolleni niistä), ja ladannut puhelimeen pregnancy-applicationin, missä kerrotaan viikoittain lapsen kehityksestä ja muutoksista minun vartalossani.

Valmistautumista lapsen syntymaan

Tuntuu vähän siltä kun opiskelisi johonkin isoon kokeeseen. Voi olla, että selviäisin vähemmillä lukemisilla ja kursseilla, mutta mulla on sellainen tunne, että ei tästä tiedon määrästä haittaakaan voi olla. En koe olevani mikään luonnollinen äiti-henkilö, jonka vuoksi koen, että minun pitää tsempata muilla tavoin. Vähän niin kuin jos on lyhyt koriksen pelaaja, niin pitää sitten ainakin olla nopea ja hyvä pallon käsittelijä…haha.. Pelkästään kakkavaippojen ajattelu ja vauvojen buglailut saa minut voimaan huonosti, mutta toivon että se on niin kuin monet ovat minulle kertoneet, että oman lapsen kanssa se on ihan eri asia. Tuntuu siltä, että minun kohdalla omena on kyllä pudonnut aika kauas puusta meidän perheessä, kun kaikki kolme muuta sisarustani ovat hoitoalalla ja minä olen tällainen veren ja kakan kammoksuja. Toivon, että mun hajuaisti sitten heikkenee lapsen synnyttyä. Nyt raskauden aikana se on jotenkin erikoisen terävä.

Monet ovat kyselleet tuntemuksiani raskauden aikana ja niitä onkin ollut aikamoinen kirjo. Ensin oli pieni paniikki vaikka raskaaksi tuleminen oli ihan suunniteltua, että tässä sitä nyt ollaan ja nyt pitää raskauden aikana tehdä kauheasti kaikkea mitä ei sitten pysty lapsen kanssa tekemään. Sitten tuli jännitys siitä miten tästä sitten tulee selviämään äitinä ja olemaan toivon mukaan paras mahdollinen äiti tälle pienelle ihmiselle. Nyt on tullut kauhea tarve saada kaikki mahdollisemman hyvin valmiiksi lasta varten ja samalla vähän malttamaton tunne. Sellainen, että ei tässä enää jaksaisi odottaa. Kellan oli ihan hiljaa autossa eilen kun kerroin kuinka olisi hyvä pakata sairaalakassi jo valmiiksi ja miettiä mitä Sisun kanssa tehdään tilanteessa. Tiedustelin myös millaisia vaatteita hän haluaisi sairaalaan mukaan.

Mormonit ja juntit Vegasissa

Saint Mary'sille WCC mestaruus!

Tultiin viime yönä takaisin Las Vegasista missä oltiin katsomassa meidän conferencen (West Coast Conference) koripalloturnausta. Saint Mary’sissa pelasi nyt vikaa vuotta ne, jotka olivat ekan vuoden opiskelijoita mun vikana vuonna. Oli kivaa nähdä vanhoja kavereita ja kaikkien pelaajien vanhempia. Mun vanha jengi havisi valitettavasti puolivälierissä Gonzagalle. Naisten puolella BUY voitti koko turnauksen. Miesten puolella meidän koulu päihitti Gonzagan finaalissa jatkoajan jälkeen. Saint Mary’sin miesten jengi oli ensimmäisellä sijalla jo ennen turnausta, joten suuri yllätys se ei ollut.

Tunnelma oli kumminkin hyvä loppuunmyydyssä finaalissa joka meni jatkoajalle. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä yliopistopeli on paljon viihtyvämpää seurattavaa kun NBA peli. Gonzagan fanit täyttivät varmastikin 80% koko katsomosta, ja fanit eivät olleet kovin iloista porukkaa areenalta poistuessaan. Liikaa yleistämättä Gonzagan fanit ovat aikamoisia juntteja. Jotain kertonee sekin, että muiden joukkueiden kannattajat olivat meidän puolella.

Edellisenä katsottiin Gonzagan välierä peli BYU:ta vastaan. BUY on  siis Utahista kotoisin oleva mormonikoulu. BUY:lla on perinteisesti hyvä korisjoukkue, ja mielenkiintoista on se, että koulun jokainen oppilas on oikeasti mormoni ja noudattaa koulun sääntöjä, jotka ovat myös samalla uskonnollisia sääntöjä. Onhan Saint Mary’s:kin katolinen koulu, mutta oppilaita löytyy joka uskonnosta ja ketään ei pakoteta synninpäästöihin tai muihin uskonnollisiin menoihin. Viime vuonna BUY:n tähtipelaaja jäi kiinni seksin harrastamisesta tyttöystävänsä kanssa, joka johti hänen erotukseen korisjengistä loppukaudeksi. Koko juttu sai paljon näkyvyyttä lehdistöltä viime vuonna. (http://www.cbsnews.com/8301-31751_162-20038755-10391697.html) Tänä vuonna sama pelaaja (Brandon Davies)  pääsi julkisen anteeksi pyytämisen jälkeen takaisin joukkueeseen. Gonzagan fanit eivät olleet yhtä anteeksiantavaisia ja huusivat yhteen ääneen ”FORNICATOR!!!” –huutoa aina kun Daviesilla oli pallo. Fornicator on siis Googlen käännöksen mukaan suomeksi ”huorintekijä”. Siinä oli BUY:n mormonikannattajilla kestämistä. Ei siis ole ihme, että BUY:n fanit taputtivat Saint Mary’sin koreille.

Oli niin hienoa todistaa Saint Mary’sin voitto ja melkein yhtä hienoa todistaa pettyneiden Gonzaga fanien poistuminen areenalta. Osa niistä tietysti huuteli törkeyksiä vielä lähtiessään, mutta ei voi muuta kun todeta että nämä juntit on huonoja häviäjiä. Nyt vaan sitten odottamaan March Madnessia!!!

We beat the Zags AGAIN 🙂